Albert Edelfeltin kantele

23. lokakuuta 2024

Sibelius-museon kanteleen SM128 alkuperästä on museolta saamissani tiedoissa yksi lause: ”Tillhört Albert Edelfelt” – voisiko kyseessä todella olla Albert Edelfeltin kantele?

Albert Edelfelt (1854–1905), aikoinaan Suomen taiteen kiistaton johtohahamo ja kansainvälisesti yksi tunnetuimmista suomalaisista taidemaalareista, syntyi aateliskartanossa ja toimittaja Marja Kaipaisen (1983, 15) mukaan ”kartanomiljöö oli ainoa minkä hän maastaan koskaan tunsi”. Hänen isänsä, Carl Albert Edelfelt, polveutui 1688 aateloidusta ruotsalaisesta sotilassuvusta, ja äiti, Alexandra Brandt, oli Kiialan kartanossa varttunut porvoolaisen kauppiaan ja laivanvarustajan tytär.

Luonnollisena osana senaikaisen säätyläisperheen kasvatusta nuori Edelfelt harrasti maalaamisen lisäksi  muun muassa soittoa, laulua, tanssia, runojen kirjoittamista ja näyttelemistä. Hän oli myös kielellisesti erittäin lahjakas ja äidinkielensä ruotsin lisäksi puhui aikuisena sujuvasti ranskaa, osasi tanskaa, saksaa, englantia ja venäjää, kävi suomenkielistä kirjeenvaihtoa Juho Rissasen kanssa ja oppi matkoillaan myös espanjaa ja italiaa. Yliopistossa hän oli opiskellut kreikkaa ja latinaa. Kuusitoistavuotiaana hänen lahjojensa on sanottu viitanneen niin näyttelijän, taidemaalarin, muusikon, kielitieteilijän kuin kirjailijankin uralle. (Kaipainen 1983, 15, 32, 41, Kallio & Sivén 2004, 31, 199.)

Äiti, Alexandra Brandt, oli tunnetusti musikaalinen ja hänen pianonsoitostaan on mainintoja niin nuoruuden kuin myöhemmän leskeyden ajoilta (Hintze 1953, 12–13; Kaipainen 1983, 149). Myös Albert Edelfeltin sisaret Annie ja Berta soittivat pianoa, Berta-sisar myös kitaraa. Eliel Aspelin-Haapkylä kirjoitti 17-vuotiaan Albertin taiteellisista ominaisuuksista varsin kiittävästi, mutta pianonsoittotaidoista kriittisemmin:

– – Pianolla hän osasi soittaa rämpyttää vain marsseja ja laulusävelmiä, eikä hän laulajanakaan ollut merkittävä, joskin hän retkikunnan vaatimattomassa ”kvartetissa” edusti ensimmäistä bassoa. Sitä vastoin hän lausui runoelmia ponnekkaasti ja ajatusvärityksellä. (Kallio & Sivén 2004, 29)

Eräässä äidilleen Pariisista lähettämässä kirjeessä Edelfelt kuvaa joulun 1877 viettoa taiteilijakahvilassa Boulevard de Clichyn varrella. Ohimennen lausuttu huomautus antaa vaikutelman, että musisoiminen on kulkenut Edelfeltin mukana luonnollisena osana läpi elämän: – – joulukuusi sytytettiin, Borgin kronikka (humoristinen) luettiin ja sitten musisoitiin loputtomiin. (Kaipainen 1983, 72.)

Tätä taustaa vasten ”Albert Edelfeltin kantele” ei kuulosta enää lainkaan merkilliseltä. Etenkään, kun ottaa huomioon kansallissoittimen asemaan nostetun kanteleen symbolisen arvon vuosisadan vaihteen karelianistien ja kansallisaatteen kannattajien keskuudessa.

Kultakauden taiteilijoista parhaiten kanteleensoittajana tunnetaan Pekka Halonen (1865–1933), jolle soitin siirtyi äidin, Vilhelmiina Halosen, musisoinnin perintönä. Kantele seurasi Halosen mukana Pariisiin, jossa myös lahjakkaana pianistina mainittu Eero Järnefelt maalasi Koti-ikävä -teoksen vuonna 1891. Pari vuotta myöhemmällä Pariisin matkalla, kun kantele oli jätetty Suomeen, Halonen rakensi itselleen 22-kielisen kanteleen, koska ilman oli vaikea olla. (Halonen 1965, 27–28.)

Akseli Gallén-Kallela tilasi vuonna 1894 Pekka Halosen veljeltä, Antti Haloselta, viisikielisen kanteleen, jota myös opetteli soittamaan. Pekka Haloselle hän kirjoitti taiteen ja musiikin merkityksen kautta kokemastaan yhteydestä: Sinä käsität sellaisia asioita, joita ei voi sanoilla selittää – tuntuu kuin olisivat ne tunteet ainoastaan kuvaamataiteen ja soiton kautta mahdolliset muotoon muokkailla. (Halonen 1965, 29.)

Myös Eino Leino sai kanteleen soitonopetusta Halosten perhepiirissä (Halonen 1965, 37), eikä Juhani Ahon vuonna 1891 julkaistu Alakuloisuuden ylistys -teksti jätä epäilynvaraa hänen henkilökohtaisesta suhteestaan kanteleeseen.

Juhani Ahon syntymäpäivänä 11.9.1899, osana Tuusulanjäven taiteilijayhteisöä, Jean Sibelius sävelsi viulu-obligaton Vilhelmiina Halosen valssiin, jota Halosten veljekset soittivat. (Jalkanen 2010, 343–345.)

Ja vielä yksi yhteys. Louis Sparre lahjoitti vuonna 1908 päältä koverretun 10-kielisen kanteleen Porvoon museolle (BM2948). Kanteleen alkuperästä ei ole tietoa, mutta päältä koverrettuna se edustaa eteläistä koverokantelemallia. Louis Sparre teki kaksi viikon matkaa Vienan Karjalaan vuonna 1890 Akseli Gallén-Kallelan kanssa (ensimmäisellä oli mukana myös Mary Gallén-Kallela), pidemmän reissun vuonna 1892 Emil Wikströmin kanssa ja neljännen vierailun vaimonsa Eva Mannerheim Sparren kanssa vuonna 1893. Kirjassaan Taiteilijaelämää (1951, 102) Eva Mannerheim Sparre mainitsee lyhyesti kyseisen matkan aikana Akonlahdella kohdatun Pahkomi Menentjevin, joka viisikielisellä kanteleella säesti runolauluaan.

Sparren pariskunnan Vienan matkasta seuraavana vuonna (1894) Louis Sparre kirjoitti Pekka Haloselle Pariisiin kertoen vierailusta Halosten kotona Lapinlahdella:

– – Äitisi soitti meille kanteletta, samoin pikkuveljesi, joka oli suorastaan mestarillinen. Vaimoni oli aivan ihastunut häneen. Kovasti on puolisoni edistynyt kanteleensoitossa, luonnollisesti kantele on mukanamme täällä. Usein soitamme Pirtissä kaikkien huviksi, vaimoni kannelta ja minä toisinaan kitaraa. (Halonen 1965, 38.)

Eli myös Eva Mannerheim Sparre, marsalkka Mannerheimin sisar, oli kanteleensoittaja.

Kaikki nämä Suomen kultakauden taiteen suuret nimet olivat kontaktissa keskenään ja heillä oli myös yhteys kanteleeseen.

Edelfeltien suku sammui Suomessa Annie ja Berta Edelfeltin kuollessa vuonna 1934, ja kantele SM128 lahjoitettiin Sibelius-museolle vuonna 1935.

Kantele on kaunista käsityötä ja rakenteeltaan yksi esimerkki monien joukossa siinä pitkässä siirtymäkaudessa, kun koverokanteleista siirryttiin suurkanteleisiin. Vanhaa perinnettä ilmentää kielten säteittäisyys ja peräsivun alaspäin kaartuva ponsi.

Loimukuvioiset sivut ovat lehtipuuta (loimukoivua?) ja pohjassa vaihtelevat tummemman ja vaaleamman punaruskeat sävyt.

Kanteleessa on 24 teräskieltä. Kielten alle sijoitettuun paperiliuskaan on piirretty nuottiviivasto ja kunkin kielen virityskorkeus. Sen mukaan kantele on viritetty harmoniseen g-molliin ulottuen suuren oktaavin g:stä kaksiviivaiseen b:hen. Paperiliuskan kiinnittämiseen käytetty teippi osoittaa, että se on kiinnitetty Albert Edelfeltin kuoleman jälkeen, sillä varsinaisesti teippi keksittiin vasta 1920-luvulla.

Lähteitä:

Aho, Juhani 1891: ”Alakuloisuuden ylistys” teoksessa Lastuja: kertomuksia ja kuvauksia. Porvoo: WSOY, 119–122.

Halonen, Antti 1965: Latu lumessa. Pekka Halosen etsijäntie. Helsinki: Tammi.

Hintze, Bertel 1953: Albert Edelfelt. Porvoo: WSOY.

Jalkanen, Pekka 2010: ”Ihanteellisuuden aika” in the book Kantele, ed. by Risto Blomster. Helsinki, SKS, 311-369.

Kaipainen, Marja 1983: Albert Edelfelt. Kuihtumaton ruusutarha. Helsinki: Watti-Kustannus.

Kallio, Rakel & Sivén, Douglas 2004: Albert Edelfelt. Helsinki: Douglas Productions Oy.

Kansallisbiografia: Edelfelt, Albert (1854 – 1905)  https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3217

Sparre Mannerheim, Eva 1951: Taiteilijaelämää. Helsinki: Otava.

Sparre, Louis 1930: Kalevalan kansaa katsomassa. Muistiinpanoja Kauko-Karjalan retkeltä v. 1893. Porvoo: WSOY.