Soitin

Pystyäkseen lähentymään vanhan musiikin ydintä ja ymmärtääkseen sen estetiikkaa syvällisemmin, tarvitsee soittaja oikeanlaisen soittimen

Eräs tärkeimmistä tämän musiikin ominaislaatuun vaikuttavista seikoista on itse soitin. Uusiin kanteletyyppeihin on haettu sointi ja äänenlaatu nykyajan musiikkiestetiikkaan sopivaksi ja se poikkeaa ominaisuuksiltaan vanhoista malleista hyvin paljon. Pystyäkseen lähentymään vanhan musiikin ydintä ja ymmärtääkseen sen estetiikkaa syvällisemmin, tarvitsee soittaja oikeanlaisen soittimen. Ja vastaavasti ilman tietoa kyseessä olevaan musiikkiin käytetyn instrumentin ominaisuuksista, myös musiikin ymmärtäminen jää vajaaksi. Kanteleen rakennustavan, rakenteen ja puumateriaalin laadun lisäksi olennainen seikka on myös kielimateriaali. 1800-luvun kanteleissa käytettiin kielimateriaalina usein vaskilankaa (jouhi- ja rauta- tai teräskielten lisäksi) ja joitain vaskikantelemalleja on nyt rakennettu uudelleen varsin innostavin tuloksin.

Suomen museoihin taltioituja pienkanteleita tarkastellessa käy selväksi, että vaikka joitain rakenteellisia tai alueellisia yhteisiä piirteitä kanteleista voidaan löytää, on jokainen soitin kuitenkin yksilö, jolla on ollut oma yksilöllinen äänensä. Koska museosoittimia ei voi soittaa, ja monet niistä ovat todella huonokuntoisia, jää vanhan soinnin metsästäjälle vaihtoehdoksi kopion teettäminen. Nurmeksen museon vuonna 2009 käynnistämän kolmevuotisen tutkimushankkeen yhtenä tuloksena syntynyt Kantele eläväksi -julkaisu (2011) kertoo kantele esimerkkinä museosoitinten tutkimisesta ja mittaamisesta sekä menetelmistä kopion rakentamiseksi. Kirjan tekijöinä olivat Rauno Nieminen, Timo Väänänen, Meri-Anna Rossander ja Kari Dahlblom (ks. ”Kauppa”). Kirjassa KIZAVIRZI karjalaisesta kanteleperinteestä 1900-luvun alussa  Rauno Nieminen kuvaa kanteletutkimuksen ja museokanteleiden taustoja, koverokanteleen rakennetta ja erilaisia yksityiskohtia sekä luokittelee ja esittelee 23 karjalaista museokannelta tarkoin mittauksin ja värikuvin.  Koska jokainen museokanteleesta tehty kopio on myös yksilö, on soittimen haltijan ja soittajan tehtävänä tutustua soittimensa erityispiirteisiin ja ominaisuuksiin siten, että pystyisi tuomaan kyseisen yksilön parhaat puolet esille.

Seuraavassa muutama esimerkki käyttämistäni museokanteleiden kopioista.

Vienalaisen Ontrei Malisen (K1855:37) ja pohjoispohjanmaalaisen H. Roposen (tay229) 5-kielinen

Rauno Niemisen v. 2008 rakentama kopio vienalaisen runolaulajan Ontrei Malisen kanteleesta, joka on tällä hetkellä Museoviraston varastossa (K1855:37). Vuonna 1833 Lönnrot tapasi Ontrei Malisen ja tuo vuosiluku on myös kaiverrettu kanteleen lyhyeen sivuun. Kantele on mäntyä, pohjasta koverrettu ja melko painava (ei kuitenkaan yhtä painava kuin alkuperäinen 782 g). Kannessa on ristin muotoinen (koriste)ääniaukko. Alkuperäisen kanteleen musta väri on saatu kopioon savusaunassa savustamalla. Museokanteleessa on vaskikielet, mutta ne eivät ole alkuperäiset. Luultavasti kuitenkin myös alkuperäinen kielimateriaali on ollut vaskea. Tässä kopiossa kielimateriaalina on pronssiseoslankaa (kuuluu myös vaskilankoihin). Suomen ensimmäinen viisikielisellä tehty soololevy Vaskikantele 1833 (Arja Kastinen, 2008, AANIA-6) soitettiin tällä kanteleella. Soittimen sointi on pehmeä ja rikas, kielien värähtely jatkuu pitkään ja resonanssin voi tuntea helposti soittimen kopassa. Soitin on viritetty (vaskikanteleiden tapaan) noin kvinttiä alemmaksi kuin nykyiset viisikieliset yleensä ja sen perussävel vaihtelee minulla pienen oktaavin g:n ja as:n välillä.

Yllä olevan kuvan alempi kantele on Rauno Niemisen rakentama kopio pohjoispohjanmaalaisen H. Roposen viisikielisestä vuodelta 1893. Kantele on haapaa, alta koverrettu ja hyvin kevyt. Kannessa on (koriste)ääniaukkoina sydän ja kolme kolmion muotoon aseteltua pientä reikää. Alkuperäinen soitin on A. O. Väisäsen hankkima, kuuluu Tampereen yliopiston kansanperinteen arkiston kokoelmiin (tay229) ja on säilytyksessä Kaustisella Suomen kansansoitinmuseossa. Siinä on rauta- tai teräskielet, mutta ei ole tietoa, ovatko ne alkuperäiset vai eivät. Kopioon on kokeiltu sekä suoli- että jouhikieliä, mutta sointi ja toiminnallisuus eivät olleet toivottavia. Tällä hetkellä käytössä on Juhana Nyrhisen toimittamat viskoosikielet (Kanadan alkuperäisasukkailta, jotka korvaavat sillä käsitöissään jännelangan), joiden sointi vastaa jouhikieltä, mutta jotka pitävät virityksen paremmin. Näiden kahden viisikielisen sointia voi kuulla: http://youtu.be/xU1V8Y9jeIY

Iivana Shemeikalta ostettu 12-kielinen Perniön museosta

Rauno Niemisen rakentama kopio 12-kielisestä, joka on ostettu Iivana Shemeikalta Perniön museoon vuonna 1906. Kantele on päältä koverrettu ja kansi on kiinnitetty nauloilla. Alkuperäisessä ei ollut ostettaessakaan kieliä, mutta vartaan ympärillä oli muutama lyhyt vaskilangan pätkä. Perniön museokirjassa lukee: ”Kuuluisalta runolaulaja Shemeikalta ostanut Kuopiossa K. F. Kaarlonen. Kielet puuttuvat ja oli Sh. varoittanut niitä panemasta, koska soitto tulee ylen ihana ja koko luomakunta tulee kuulemaan.” Koppa ja kansi ovat havupuuta, todennäköisesti mäntyä. Kopio valmistui kesällä 2011 ja aloin kokeilemaan siihen erilaisia messinki- ja pronssilankoja. Matalat kielet soivat jo alkuun melko maukkaasti, mutta korkeiden sävelten sointi tuntui hieman tukkoiselta. Aluksi viritin soitimen Ivan Trofimoffin eli Vanja Tallaksen mallin mukaan: alin kieli toisen asteen alaoktaavi, seuraava perussävelen kvintti, josta asteikkoa diatonisesti ylöspäin. Perussävel (viides kieli alhaalta) oli siinä virityksessä yksiviivaisen c:n tietämillä. http://youtu.be/3qb6ws8CZsk Keväällä 2012 vaihdoin keskialueelle ja yläkielille austaralialaisen Brian Goddenin kryogeenisesti käsiteltyä fosfori-pronssilankaa ja aloin vähitellen nostamaan viritystasoa kokeillakseni sen vaikutusta yläkielten soitintiin. Nostin tasoa kielten katkeamispisteeseen saakka (lyhin kieli noin kaksiviivainen es), mutta yläkielten sointi ei auennut toivotusti. Heinäkuussa 2012 laskin viritystasoa kuulonvaraisesti sopivalta tuntuvaan tasoon, vaihdoin kokeilumielessä kolmanneksi ylimmäksi kieleksi Malcolm Rosen Red Brass-langan (viereisiä kieliä paksumman, 0,44 mm) ja yllättäen sen sointi ei ollut huonompi aiempiin kokeiluihin verrattuna, vaikka se ei vielä auenneelta kuulostanutkaan. Viritin asteikon 15-kielisen kanssa yhteissointiin sopivaksi ja äänitin erilaisia sointeja eri tekniikoilla, mistä syntyi seuraava kuulokuva: Searching Perniö   Joulukuussa 2012 vaihdoin kolmanneksi ylimmäksi kieleksi Lars Jacobsenin messinkilankaa (n. 0,40 mm) ja syksyllä 2013 laskin viritystason A4=438 Hz mukaiseksi. Sointi alkaa tuntua jo kokonaisuudessaan varsin miellyttävältä ja yhteisresonanssi 15-kielisen kanssa erityisen maukkaalta: Kekri

Kansallismuseon kantele K1855:12

Kansallismuseon kantele K1855:12 kuuluu kansanrunouden- ja sävelmien kerääjä-tutkija Axel August Boreniuksen (1846–1931) neljännellä ja laajimmalla keruumatkalla hankittuihin soittimiin. Museokanteleen tarkat tiedot ja kuvat löydät täältä. Kansallismuseon tietokannan mukaan kyseinen kantele on ostettu 19.10.1877 Ilomantsin Kuuksenvaarassa ”Ukko-Niilolta, Suikko suvultaan” (oikeasti ”Suihko”) ja kantele oli ruskealaisen, Kuikan kylän miehen tekemä vuonna 1860. Yllä olevassa kuvassa näkyvän kopion rakensi soitinrakentaja Jouni Kurki vuonna 2021. Olen virittänyt sitä useaan eri sävelkorkeuteen ja kokeillut eri asteikkoja. Kanteleen suhteellisen kapeat kielivälit tekvät siitä teknisesti haasteellisen soitettavan. Sointi luonnollisesti vaihtelee viritystason muutosten myötä, mutta kokonaisuudessaan se on varsin erilainen verrattuna esimerkiksi Ontrei Malisen 5-kielisen vaskikanteleen tummaan ja syvään sointiin. Ensimmäinen ääninäyte on kuultavissa videolla The First Touch. Hieman erilaisia sävyjä on kuultavissa 5.11.2023 julkaistavan albumin KANTERVO raidoilla 1, 6, 8 ja 10.

Nurmeksen museon kantele 1626

Rauno Niemisen rakentama kopio Nurmeksen museon päältä koverretusta 12-kielisestä kanteleesta numero 1626. Kantele oli kokeilukäytössäni noin vuoden. Kopion rakentaminen on kuvattu aiemmin mainitussa Kantele eläväksi -julkaisussa. Museokanteleen kielet ovat teräslankaa, osa niistä punospäällysteisiä, joten ne eivät ole alkuperäiset. Kanteleen kielipituudet ovat yllättävän lähellä Perniön kanteleen kielipituuksia – kanteleiden lyhimmät kielet jopa täsmälleen samanpituisia. Kopioon laitettiin vaskikielet. Kanteleesta puuttuvat suomalais-karjalaiselle kanteleelle tyypilliset ponsi ja varras. Kielet kulkevat kielisillan yli ja taipuvat suoran perän puolelle kiinnitettyihin nauloihin (Lönnrot käytti omissa kanteleissaan usein tällaista ratkaisua). Kopio on rakennettu kokonaan kuusesta. Kannen kahden pyöreän ääniaukon lisäksi myös pitkällä sivulla on yksi pyöreä aukko. Sointi oli yllätys ja hyvin erilainen esimerkiksi Ontrei Malisen vaskikanteleeseen verrattuna. Kielten värähtely ei ole niin pitkäkestoista ja ääni on suorempi. Kopio valmistui keväällä 2011. Kesäkuussa 2011 ääni kuulosti tältä: http://youtu.be/d-CzDGZWzI4  Viritin kanteleen joidenkin karjalaisten soittajien mallin mukaan ja samalla periaatteella kuin seuraavana esitellyn Korpiselkä-kanteleen: alin kieli perussävelen alaoktaavi, seuraava kvintti, ja siitä diatonista asteikkoa ylöspäin. Asteikon perussävel on siis viides kieli alhaalta ja oli käytössäni Perniön kanteleen tavoin yksiviivaisen c:n tietämillä. Noin vuoden käytön jälkeen ja yhdessä 14-kielisen Korpiselkä-kanteleen kanssa ääni kuulosti tältä: Odd civilization

Korpiselän Ägläjärveltä v. 1916 ostettu 14-kielinen (KF2148)

Rauno Niemisen rakentama kopio pyöreäperäisestä 14-kielisestä lautakanteleesta, jonka ilmeisesti A. O. Väisänen on ostanut Korpiselän Ägläjärveltä vuonna 1916 (KF2148). (Kantele on esitelty myös KIZAVIRZI -kirjassa s. 284-287.) Kantele on Museoviraston varastossa Orimattilassa. Kopio valmistui vuonna 1999 ja siinä on museokanteleen mukaisesti 0,35 mm teräskielet. Myöhemmin kävi ilmi, että museokanteleen kielet oli jossain vaiheessa uusittu. Kantele on kuitenkin uudempaa mallia, joten on mahdollista, että alunperinkin on kielimateriaalina käytetty terästä tai rautaa. Pyöreä perä ja sivut on taivutettu yhdestä mäntylaudasta. Kansi ja pohja ovat koivua. Osat on kiinnitetty yhteen liimalla ja puunauloilla. Kannessa ei ole sisäpuolella tukirimoja, mutta pohjassa on poikkipäin 8 x 4 mm rima ääniaukon ja perän puolivälissä. Alkuperäisessä kanteleessa on sepän takomat viritystapit, kopiossa tehdastekoiset viritystapit ja kielinastat. Karjalaiset kanteleensoittajat saivat todennäköisesti idean uudenmallisen kanteleen rakentamiseen nähtyään Kreeta Haapasalon esiintyvän Perhonjokilaakson kanteleen kanssa. Tämäntyyppistä kanteletta ovat käyttäneet mm. Korpiselän Trohkima Shemeikka Ja Jeyssei Pyy, suistamolainen Teppana Jänis sekä Läskelässä Iivana Bogdanoff ja Jehki Mujunen. Rakenne on kevyt ja ääni on kirkas ja heleä: http://youtu.be/IMgAX2krPPs  Tämä kantele on viritetty mm. Iivana Bogdanovin ja Iivana Shemeikan mallin mukaan siten, että alin kieli on perussävelen alaoktaavi, seuraava kvintti, ja siitä diatonista asteikkoa ylöspäin. Asteikon perussävel on siis viides kieli alhaalta. Ohuen kielimateriaalin myötä olen virittänyt perussävelen yleensä noin yksiviivaisen f:n korkeudelle, jolloin kantele tuntuu resonoivan parhaimmillaan.

Keijo Säterin valmistama 15-kielinen

Keijo Säterin valmistama 15-kielinen on muunnettu kopio edellä esitellystä Korpiselkä-kanteleesta. Koppa on mäntyä, kansi kuusta, pyöreä perä on tehty mäntyviiluista. Rakenne on tukevampi kuin alkuperäisessä (esim. kannessa on tukipalkit alkuperäisestä poiketen), kielivälit ovat hieman leveämmät (+ yksi kieli enemmän) ja kielipaksuudet on laskettu optimaalisiksi, joten myös jännite on suurempi. Kantele valmistui vuonna 1992 ja vuonna 1995 soitin sillä ensimmäisen soololevyni IROn (MIPUCD401). Tein soittimesta myös akustisen tutkimuksen tohtorintutkintoani varten (Erään 15-kielisen kanteleen akustisesta tutkimuksesta, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston julkaisuja 5, 2000). Kyseisen tutkimuksen tuloksista lisää myöhemmin tässä artikkelissa. Soittimen ääni on vahva, uskomattoman monipuolinen ja sävykäs. Vahvan rakenteensa ansiosta soitin myös antaa mahdollisuuksia monien erilaisten soittotekniikoiden käyttöön. Olen virittänyt kanteleen siten, että alin kieli on perussävelen kvintti, josta asteikko rakentuu diatonisesti ylöspäin. Perussävel (4. kieli alhaalta) on yleensä noin yksiviivainen es. Ääntä voi kuulla esim: http://soundcloud.com/arja-kastinen/impro-22-1-2012

Kielistä – eli seikkailu vaskilankamaailmassa

Henrik Gabriel Porthan mainitsi väitöskirjassaan Dissertatio de Poësi Fennica vuonna 1778 kanteleesta näin:”..Suomalaisilla on kaikkiaan käytännössä kolmenlaisia soittimia: ensiksi niin kutsuttu kantele [Kandele], missä on viisi kieltä, jotka ennen tehtiin hevosen jouhista, mutta nykyään messingistä, ja niitä näppäillään sormilla..” Väisänen kirjoittaa Kantele- ja jouhikkosävelmiä -kirjassaan kanteleen kielistä seuraavasti: ”Tunnetuissa vanhimmissa kanteleissa on kielten aines vaskilankaa (siitä ´vaskikantele´): myöhemmin tulee käytäntöön teräslanka. Kansanrunojen kuvaus jouhi- tai hiuskielistä perustunee sekin todellisuuteen.”  Myös esim. A. A. Borenius mainitsee matkamuistiinpanoissaan vuoden 1877 keräysmatkalta useaan otteeseen vaskikielisen kanteleen. Oletus vaskilangasta suomalais-karjalaisten pienkanteleiden pääasiallisena 1800-luvun kielimateriaalina vahvistuu myös museokanteleiden perusteella.

”Vaski” on uralilaisten kielten vanhin metallin nimitys, joka lienee alun perin tarkoittanut kuparia, sittemmin myös pronssia ja messinkiä. Pronssilla tarkoitetaan tavallisimmin kuparin ja tinan seosta, messingillä kuparin ja sinkin seosta. Sana ”vaskikantele” on siis tarkoittanut kanteleita, joiden kielimateriaalina on ollut erilaisia kupariseoslankoja. 1800-luvulla on Suomen alueella kielilankoja valmistettu ainakin ns. jänislangasta eli pyydyslankana käytetystä pehmeästä messinkilangasta. Lankaa hienonnettiin halutun paksuiseksi vetämällä sitä erikokoisilla rei’illä varustetun raudan läpi. Ennen ohennusvetoa lanka sitkistettiin kuumentamalla ensin tulessa ja sitten painamalla kylmään veteen. Langan kärki ohennettiin viilalla, lanka rasvattiin talilla ja vedettiin pihtien avulla reiän läpi.

Svetlana Ivanovna Kočkurkinan johdolla vuosina 1978–1980 tehdyissä Sortavalan Paasonvuoren arkeologisissa kaivauksissa löydettiin mm. pajan jäännökset, jossa oli sepän työvälineitä ja 1100–1200 -luvuille ajoitettu viikatteen kappaleesta tehty langanvetorauta. (S. I. Kočkurkina: Muinaiskarjalan kaivaukset. Snellman-Instituutti. Arkistojulkaisu 3. Kuopio 1995.) Kanteleiden kielistä ei ole tuolta ajalta tietoa, mutta pronssi- ja kuparilangasta tehtyjä spiraaleja on käytetty naisten pukujen, kuten esiliinojen ja hartiavaippojen koristelussa. Pirjo Uinon mukaan esinelöydöt osoittavat, että Paasonvuoren linnamäki on on ollut käytössä jo viikinkiajalla ja linna tai sitä koskeva perimätieto on saattanut olla olemassa jossain muodossa vielä 1500-luvulla. (Pirjo Uino: Ancient Karelia, Archaeological studies. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 104. 1997.) Kočkurkinan tutkimusten mukaan Räisälän Tiurinlinnan ja Sortavalan Pasonvuoren löydöissä havaittu vaskiseos muistuttaa tuolloin Novgorodiln alueella käytettyä seosta.

Syksyllä 2011 sain Pohjois-Karjalan museosta kolmesta 1800-luvun kanteleesta kielinäytteet analyysiä varten (LK507 Aunuksen Tuuloksesta sekä LK513 ja LK514 Suistamolta). Lisäksi Rauno Nieminen toimitti kaksi kielinäytettä suistamolaisen Timo Lipitsän kanteleesta (TAY6), joka on tällä hetkellä Kaustisella. Näytteistä tehtiin EDS-analyysi Tampereen teknillisen yliopiston Materiaaliopin laitoksella tekniikan tohtori Antti Hynnän alaisuudessa. Museokanteleiden 1800-luvun kielinäytteiden lisäksi annoin analysoitavaksi myös 1900-luvun lankaa, jota käytän tällä hetkellä Ontrei Malisen kanteleen kopiossa ja joka toimii erityisen hyvin myös äänensävynsä puolesta. Kyseisen langan Rauno oli ostanut Suomessa erään sitarinrakentajan kuolinpesästä. Myös kahdesta 2000-luvun langasta lähetin näytteet: ehkä yleisimmin nykyään käytetystä englantilaisen Malcolm Rosen ’English Brass’ messinkilangasta ja Lars Jacobsenilta (Rain City Music, USA) ostamastani pronssilangasta. Vuonna 2012 sain vielä kaksi kielinäytettä Etelä-Karjalan museosta entisen Käkisalmen museon kahdesta kanteleesta 1800-luvulta ja yhden näytteen Satakunnan museosta Suistamolaisesta Maisun kestikievarin kanteleesta 1800-luvun lopulta. Nämä näyteet analysoitiin syksyllä 2012. (Tarkat tulokset on julkaistu KIZAVIRZI -kirjassa s. 277-279.)

Analyysin mukaan aunuslaisen kanteleen (LK507) kieli ei ollut vaskilankaa vaan suurimmaksi osaksi rautaa, jonka lisäksi se sisälsi pieniä määriä alumiinia, kuparia ja mangaania. Kahdessa Pohjois-Karjalan museon suistamolaisessa kanteleessa (LK513 ja LK514) kielimateriaali oli messinkiä, jossa kuparin ja sinkin lisäksi oli myös pieni määrä lyijyä ja piitä. Timo Lipitsän kanteleen toinen kielinäyte (TAY6/10) vastasi edellisiä Suistamon kanteleiden kieliä, ja toisessa näytteessä (TAY6/13) oli kuparin, sinkin, lyijyn ja piin lisäksi myös alumiinia. Raunolta Ontrein kanteleeseen saamani hyvin toimiva pronssilanka sisälsi kuparin ja tinan lisäksi pienet määrät alumiinia ja piitä. Malcolm Rosen messinkilanka sisälsi kuparin ja sinkin lisäksi myös piitä, rautaa ja alumiinia. Lars Jacobsenin pronssilanka oli puhdasta pronssia eli kuparia ja pieni määrä tinaa. Satakunnan museon (SM3605) ja Etelä-Karjalan museon kanteleiden (EKM1052 ja EKM1054) kielinäytteet olivat messinkiä sisältäen pienin suhde-eroin kuparia ja sinkkiä.

 

Virolaisiin museokanteleiden kopioihin perehtynyt filosofian tohtori Andres Peekna (WI, USA) on päätynyt omassa kanteleessaan beryllium-kuparilankaan. Hän ei ole pyrkinyt rekonstruoimaan vanhaa kielilankaa, vaan on etsinyt nykymateriaaleista parhaiten toimivaa vaskilankaa. Beryllium-kupari on hänen mielestään äänenlaadun ja kestävyyden puolesta paras vaihtoehto. Beryllium-kuparilankaa en ole vielä päässyt itse kokeilemaan, mutta olen ostanut Brian Goddenilta Australiasta kryotekniikalla käsiteltyä fosfori-pronssilankaa. Tämä lanka on omassa käytössäni osoitautunut hienoiseksi pettymykseksi; ääni ja kestävyys eivät vastanneet odotuksia. Se oli myös hinnaltaan selkeästi kalliimpaa kuin muut hankkimani langat. Nyt Ontrei Malisen kanteleen kopiossa hyvin toimivaa pronssilankamateriaalia en ainakaan toistaiseksi ole löytänyt markkinoilta.

Tähän mennessä kokeilemissani vaskilangoissa on ollut suuria eroja. Jotkin ovat olleet kestävyydeltään heikkoja tai äänenlaadussa on ollut toivomisen varaa. Markkinoilla on paljon erilaista lankamateriaalia, eikä vanhaa kielimateriaalia vastaavaa mahdollisesti löydy. Sointia etsiessä täytyykin selvittää itselleen, missä määrin voi yrittää vanhan rekonstruoimista ja mitkä kokeilut puolestaan palvelevat pelkästään erilaisten sointimaailmojen löytöretkeilyä.

”Ei sua tiedeä, kudamis kielis olis syytä”                                                               – eli seikkailu sävelsuhdemaailmassa

Miten saavuttaa se hiljainen haltioituminen, jossa soittaja ja soitin resonoivat keskenään kuin ”yhdestä puusta”? Monien varioivien osatekijöiden summana tapahtuma lienee yhtä epälineaarinen kuin kantele akustiikaltaan. Jokaisella pienkanteleella on omat erityispiirteensä ja erityisen selvästi erilaisuuden kirjon voi todeta museokanteleista ja niiden kopioista. Kyseessä on siis kahden yksilön – ihmisen ja soittimen – kohtaaminen, jossa vuorovaikutusta tapahtuu molempiin suuntiin. Eri ihmiset kuulevat musiikissa erilaisia asioita. Musiikki on aina subjektiivinen kokemus, johon vaikuttavat mm. tila (sekä huoneakustiikka että ihmisen oma tila), opitut asiat, ikä ja kulttuurinen tausta. Saadakseen soittimestaan esiin toivomansa soinnin, on soittajan tehtävänä tutustua soittimensa ominaisuuksiin ja etsiä säveltaso ja sävelsuhteet, joissa koko soitin ja soittaja resonoivat kullakin hetkellä parhaiten.

Nykyään monet etenkin sarjatyönä tehdyt pienkanteleet rakennetaan d-vireisiksi eli ne on suunniteltu soimaan parhaiten perussävelen ollessa yksiviivaisen d:n tietämillä (puoli- tai kokosävelaskelen muutokset viritystasossa ovat yleensä helposti toteutettavissa). Tämä ei useinkaan päde yksilöllisesti rakennettuihin kanteleisiin, eikä etenkään museokanteleiden mallien mukaisesti tehtyihin soittimiin. Soitinrakentajalta voi tiedustella tilatun kanteleen optimaalista viritystasoa. Hienoviritys jää soittajan vastuulle.

Käsikirjoitusmuistiinpanojen mukaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun karjalaiset kanteleensoittajat virittivät usein kanteleensa kvinttien, kvarttien ja oktaavien avulla. Suistamolaiselta Teppana Jänikseltä (1854–1921) A. O. Väisänen merkitsi muistiin v. 1917 seuraavanlaisen viritysjärjestyksen (klikkaamalla kuvaa näet sen suurempana) [Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto, alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan Arja Kastisen puhtaaksikirjoittama]:

Tallennushetkellä Jäniksen kantele oli huonokuntoinen ostokantele, jonka todellinen säveltaso oli tästä nuotinnuksesta noin 1,5 sävelaskelta alempana, eli perussävel oli noin pienen oktaavin h:n korkeudella. Kuten useat muutkin saman aikakauden karjalaiset kanteleensoittajat, Jänis jätti asteikon 7. asteen kanteleen yläkieliltä pois ja siirtyi kuudennesta asteesta suoraan perussävelen yläoktaaviin. Alakielille hän viritti 7. asteen Väisäsen muistiinpanojen mukaan ilman intervallivertailua ja se vaihteli duuriasteikon mukaisesta alennettuun, jolloin asteikoksi muodostui miksolyydinen moodi. Useimmilla tallennetuilla karjalaisilla soittajilla perussävel oli neljäs tai viides kieli alhaalta vaihdellen (saatavilla olevien tietojen mukaan) pienen oktaavin b:n ja yksiviivaisen es:n välillä. Alin kieli oli yleensä joko perussävelen alapuolinen asteikon viides sävel, josta asteikko nousee ylöspäin, tai perussävelen alaoktaavi (tai toisen asteen alaoktaavi), jota seurasi asteikon viides ja asteikko ylöspäin. Asteikkona oli usein duuri tai jokin moodi, kuten miksolyydinen tai lyydinen. Muutamilta soittajilta on muistiinmerkitty myös neutraali kolmas ja/tai kuudes aste. Useita muitakin asteikkoja esiintyy.

 

Yli kahdeksankielisissä kanteleissa viritys on aina jonkinlainen kompromissi

Nykyään yleisesti käytetty tasavireinen viritys ei sovellu pienkanteleisiin, jos tavoitteena on paras mahdollinen sointi. Viisikielisissä kanteleissa kvintti ja kvartit voidaan virittää puhtaiksi. Keskimmäinen kieli eli terssi on Väisäsen mukaan ollut vaihtelevasti duuri, molli tai neutraali. Viisikielisen kanteleen duuri- ja molliterssit voidaan virittää luonnonpuhtaiksi tai ainakin lähemmäs luonnonpuhtaita terssejä, jolloin duuriterssi on matalampi ja molliterssi korkeampi vastaaviin tasavireisiin tersseihin verrattuna. (Luonnonpuhdas duuriterssi on 14 senttiä matalampi ja molliterssi 16 senttiä korkeampi kuin tasavireisessä asteikossa.)

Yli kahdeksankielisissä kanteleissa ei kaikkia intervalleja saada puhtaiksi, vaan viritys on aina jonkinlainen kompromissi. Jos esimerkiksi 10-kieliseen kanteleeseen viritetään kaikki kvintit puhtaiksi, saadaan tulokseksi ns. pythagoralainen viritys, jossa duuriterssit ovat 22 senttiä liian korkeita ja molliterssit vastaavasti 22 senttiä liian matalia luonnonpuhtaaseen verrattuna, eikä sointi ole miellyttävä. Näin ollen osa kvinteistä täytyy supistaa. Mitä kvinttejä supistetaan ja minkä verran, riippuu soitettavasta musiikista ja halutusta asteikosta. Soitetun musiikin kannalta tärkeät kvintit pyritään virittämään puhtaiksi ja vähemmän tärkeitä kvinttejä supistetaan tarpeen mukaan.

Etenkin suuremmissa kanteleissa täytyy viritettäessä ottaa huomioon myös kielimateriaalin aiheuttama epäharmonisuus. Kielilankojen ominaisuuksiin kuuluu aina jonkinasteinen jäykkyys, joka aiheuttaa osasävelten asteittaisen nousun harmoniseen osasävelsarjaan verrattuna. Mitä jäykempi kielilanka, sitä suurempi on epäharmonisuus. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että oktaaveja täytyy viritettäessä laajentaa puhtaaseen verrattuna. Punotuilla bassokielillä poikkeama on usein (kielen paksuudesta riippuen enemmän tai vähemmän) noin 10 sentin luokkaa. Pienkanteleissa ilman punoskieliä oktaaveja tarvitsee laajentaa yleensä vain noin 1-2 senttiä. Jos epäharmonisuus ei nouse liian suureksi (ts. jos kielten osasävelsarja ei poikkea harmonisesta osasävelsarjasta liikaa), sen sanotaan olevan soittimen äänenvärille hyväksi. Pienen epäharmonisuuden määrän sanotaan mm. tuovan soittimen äänenväriin ”lämpöä”.

Pienkanteleiden soinnin eräs tyypillinen ominaisuus on äänen huojunta, jonka aiheuttaa kielen solmukiinnitys nastaan tai vartaaseen ja suora yhteys vastakkaisen pään viritystappiin. Näppäilyn seurauksena kieli alkaa värähdellä sekä vaaka- että pystytasossa (lopputuloksena usein lähes kehämäinen värähtely – värähtely kaikkiin suuntiin). Näiden kahden eri suunnan värähtelyt taivuttavat kieltä nasta- tai varraskiinnityksen päästä kahdesta eri paikasta: kielen solmukohdasta ja nastan (tai vartaan) reunasta. Tämän seurauksena kielen värähtelevä pituus vaihtelee noin 0,1–0,2 % eri värähtelysuunnissa. Erisuuntaisten värähtelyjen summautuminen aiheuttaa huojunnan, joka on noin 0,2 % kunkin osasävelen taajuudesta. [Karjalainen, Matti – Backman, Juha – Pölkki, Jyrki 1993: Analysis, Modeling, and Real-time Sound Synthesis of the Kantele, A Traditional Finnish String Instrument. Proc. Int. Conf. on Acoustics, Audio and Signal Processing (ICAASP 1993), vol. 1 Minneapolis, USA.] Kielipituuden kasvaessa suuremmissa kanteleissa kahden värähtelysuunnan ero suhteessa kielen pituu- teen tulee niin pieneksi, ettei se riitä aiheuttamaan voimakasta huojuntaa (Kastinen, Arja 2000: Erään 15-kielisen kanteleen akustisesta tutkimuksesta. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston julkaisuja 5). Äänen voimakas huojunta vaikeuttaa virittämistä, mutta myös peittää viritysongelmia.

Monimutkaisen vuorovaikutuksen tuloksena syntyvä ääni ei ole osasävelrakenteeltaan sama kuin pelkän kielen tuottama ääni

Etenkin pienkanteleissa, joissa ääni tuotetaan näppäämällä kieliä ylöspäin, eikä niitä sammuteta soiton aikana, on resonanssilla ja kielten sympateettisella värähtelyllä tärkeä merkitys kokonaissoinnissa. Näin ollen ei ole järkevää tarkastella pelkästään yksittäisen kielen säveltasoa. Kun kanteleen kieli saatetaan soimaan, värähtelyt siirtyvät viritystapin ja nastan kautta kaikukoppaan ja ilmatilaan. Monimutkaisen vuorovaikutuksen tuloksena syntyvä ääni ei ole osasävelrakenteeltaan sama kuin pelkän kielen tuottama alkuperäinen ääni. Vaikuttavina tekijöinä ovat paitsi soittimen ominaisuudet – kuten kaikukopan rakenne ja kielten yhdistyminen kaikukoppaan – ja huoneakustiikka, myös soittajan kosketus. Pienetkin kosketuksen muutokset vaikuttavat kielen värähtelykäyttäytymiseen ja siten myös kokonaissointiin. Sympateettisen värähtelyn myötä myös muiden kielten samantaajuiset osasävelet syttyvät ja puolestaan vahvistavat näpätyn kielen vastaavien osasävelten sointia. Kaikukopan tärkein osa soinnin kannalta on kansi, jonka ominaisresonanssitaajuudet suureksi osaksi määräävät soittimen laadun. Pohjallisella, ääniaukollisella kaikukopalla ja siihen suljetulla ilmatilalla on kuitenkin myös merkityksensä ns. Helmholtz-resonanssin syntymisessä, jolloin matalimmat taajuudet vahvistuvat. Tämä tarkoittaa sitä, että pohjattomien kantelemallien sointi on yleensä yläsävelpainotteisempi kuin pohjallisten, joissa puolestaan matalammat osasävelet voimistuvat. Kumpaa sointia kulloinkin pidetään parempana, on jälleen monien osatekijöiden summa, joista vähäisin ei liene yksilön omat mieltymykset.

Huojunnan lisäksi viritystä hankaloittaa hieman myös se seikka, että näppäyksen alussa kielen säveltaso nousee aluksi varsinaista viritystasoa korkeammaksi. Erityisen hyvin tämän voi kuulla vanhemmissa pienkantelemalleissa, joissa kielten jännite on selvästi matalampi kuin uusissa teräskielisissä kanteleissa. Mitä voimakkaampi näppäys, sitä suurempi on kuultu säveltason muutos. Näppäilysoittimissa myös sävelen amplitudi nousee näppäilyn alussa jyrkästi ja ääni alkaa vaimentua heti alukkeen huipun jälkeen. Esim. jousisoittimiin verrattuna näppäilysoittimista siis puuttuu alukkeen jälkeinen vakaan soinnin jakso. Resonanssin ja sympateettisen värähtelyn vaikutuksesta kanteleen äänen vaimentuminen on kuitenkin hidasta.

Yhtä ainoata oikeata pienkanteleviritystä ei ole olemassa

Kaikesta edellä mainitusta johtuen on helppo todeta, että yhtä ainoata oikeata pienkanteleviritystä ei ole olemassa. On erilaisia vaihtoehtoja, joista soittaja tekee kussakin tilanteessa valintansa. Valintaan vaikuttavat käytössä olevan soittimen ominaisuudet, soitettava musiikki ja jos kyseessä on soittajan oma improvisaatio, myös soittajan mieliala ja tunteet. On luonnollisesti helpompaa hakea toivottua sointia, jos on mahdollista tehdä sointivertailuja ja jos soittajalla on jo ennestään kokemusta erilaisista kanteleiden sointiväreistä. Harjaantunut korva kuulee kielen tukkoisuuden tai soinnissa ilmenevät ei-toivotut piirteet. Näistäkin monet ovat tietenkin myös henkilökohtaisia makuasioita, joista ei kannata kättä vääntää. Turvallisinta lieneekin kysyä itseltään: mitä minä itse asiassa kuuntelen kanteletta virittäessäni ja sopivaa säveltasoa ja sointia hakiessani? Henkilökohtaisesti voin vastata, että kuuntelen asioita, jotka reagoivat tuntemuksiini – myös fyysisesti, eli haen sointia, jossa koko soittimen koppa resonoi niin, että voin tuntea sen värähtelyt. Silloin sointi on kirkas (kirkas voi olla myös tumma), vapaa ja rikassävyinen eli mukana soi paljon osasäveliä. Koska käytössäni on useita erilaisia pienkanteleita, joilla kullakin on oma sointinsa ja erityispiirteensä, koskee ensimmäinen valintani soitinta: mikä soitin tuntuu tähän hetkeen sopivalta. Säveltason muutosta harvemmin teen enää sen jälkeen, kun mieluisa resonanssi on löytynyt. Poikkeuksiakin tapahtuu, sillä joskus sointi tuntuu menneen tukkoon (mahdollisesti esim. ilmankosteuden muutoksen myötä) ja esimerkiksi puolen sävelaskelen muutos säveltasossa saattaa avata soinnin. Kun kyseessä on oman musiikin, improvisaatioiden tekeminen, asteikon virittäminen tapahtuu yleensä joka kerran uudelleen. Asteikon valinta riippuu mielialasta eli haen sävelsuhteita, jotka tuntuvat sillä hetkellä läheisiltä, kenties mielenkiintoisilta tai muuten vain miellyttäviltä ja jotka siis resonoivat myös minussa. 1800-luvun (ja vanhempaa) karjalaista kantelemusiikkia soitettaessa paras tapa virittää pienkantele on korvakuulollla virittäminen, jossa soittaja luottaa omiin vaistoihinsa ja omaan arvioonsa virityksen oikeellisuudesta.

Museokanteleiden kuvia ja mitoja löytyy PDF-tiedostoina Tutkimus-sivun alalaidasta.