Artikkeli Pedri Shemeikasta ja karjalaisesta kanteleimprovisaatiosta Musiikki-lehdessä 1/2022

06. huhtikuuta 2022

Artikkeli Peurankaataja Pedri ja oman mahdin soitto –  Pedri Shemeikan musiikkikulttuurinen perintö tutkija-muusikon näkökulmasta on julkaistu Musiikki-lehden numerossa 1/2022.

Olen tarkastellut tässä artikkelissa karjalaisen 1800-luvun kanteleimprovisaation kulttuurihistoriallista taustaa ja esteettisfilosofista olemusta yhden historiallisen henkilön, Pedri Shemeikan, kautta. Lähestyin aihetta tutkija-muusikon näkökulmasta ja tärkeimmät tutkimuskysymykseni kohdistuivat musiikin soivaan olemukseen: onko mahdollista siirtää kuulonvaraisena elänyt ja ilman äänitallenteita oleva osa musiikin kulttuuriperintöä eläväksi musiikiksi nykypäivään ja jos on, niin miten se tehdään.

Heikki Laitinen (2006, 45–48; 2010,77–99) on tutkimuksissaan osoittanut runolaulukulttuurin kantelemusiikin erityislaadun ja käyttänyt siitä muun muassa termiä vanhakantainen kanteleensoitto. Historiallisten lähteiden perusteella vaikuttaa siltä, että Väisäsen “hiljaiseksi haltioitumiseksi” nimeämä sisäänpäin kääntynyt muuntuneen tietoisuuden tilan sisältämä pitkäkestoinen kanteleimprovisaatio oli osa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa vanhemmassa metsästys-, kalastus- ja kaskikulttuurissa eläneiden raja- ja aunuksenkarjalaisten ihmisten kulttuuriperintöä. Vienan Karjalasta ei ole tiedossa muistiinpanoja tästä kantelemusiikista eikä myöskään Laatokan rannikon läheisyyden maanviljelijöiden parista. Kanteleensoittajat itse kutsuivat improvisaatiota “oman mahdin” soittamiseksi. Käsite sisälsi “hiljaisen haltioitumisen” lisäksi myös eri mittaiset toisille suunnatut improvisoidut musiikkiesitykset.

Koska kanteleen funktio osana rautakaudella Väinämöisestä runolaulaneiden ihmisten shamanistista kulttuurimuotoa on ilmeinen, herää kysymys, voisiko oman mahdin musiikilla olla juurensa peräti niin kaukana. Siikala (1999, 294) on esittänyt, että itämerensuomalaisella laulaja-tietäjällä olisi mahdollisesti ollut käytössään sekä rumpu että kannel ekstaasin välineenä. Karjalaisten ja saamelaisten monivuosisataiset kontaktit ja rajakarjalaisten tietäjäsukujen tietäjän mahtia painottavat tarinat “tuli-lappalaisten” opissa käymisestä varmentavat kulttuurimuodon yhteyksiä shamanismiin. 1800-luvun ja 1900-luvun kanteleensoittajien oman mahdin soitto oli kuitenkin kaukana shamanismista. Mikäli itämerensuomalainen kantele on jossain vaiheessa ollut shamaanin työväline, on kyseisen funktion täytynyt hävitä käytöstä jo hyvissä ajoin ennen uskonpuhdistusta. Muutoin kantele olisi soitimena kielletty ja sen käyttö olisi noitarummun tavoin pyritty kitkemään kirkon toimesta kaikin tavoin – ja nythän kävi päinvastoin: kantele nousi Agricolan Raamatun suomennoksessa taivaallisten soittimien joukkoon.

Menneen kulttuurimuodon musiikin rekonstruoiminen melko vähäisiin ja pelkästään kirjallisiin lähteisiin nojautuen vaatii kokeellisen arkeologian menetelmiä. Olen tutkinut museokanteleita monissa Suomen museoissa ja teettänyt soitinrakentajilla kopioita mielenkiintoisista yksilöistä. Lisäksi käytössämme on Väisäsen yksityiskohtaiset tiedot viritystavasta, soittotekniikasta ja erilaisista asteikoista. Näiden lisäksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa on digitaaliset kopiot 1900-luvun alun fonografi- ja parlografiäänitteistä, jotka sisältävät rajakarjalaisten kanteleensoittajien soittamina sekä tanssisävelmiä että kirkonkellojen soittoa imitoivia sävelmiä. Huolimatta äänitteiden paikoitellen jopa surkeasta laadusta, ne tarjoavat kuitenkin erittäin tärkeän kuulokuvan siitä, mihin suuntaan musiikin rekonstruktiota tulisi viedä. Museokanteleiden kopioiden äänen spektrianalyysin kautta voimme tutkia äänen ja siis soittimen tuottaman soinnin osasävelrakennetta ja eroja moderneihin kanteleisiin verrattuna.

Koska oman mahdin soittajat olivat osa nykyisestä elämäntavastamme ja yhteiskunnastamme suuresti poikkeavaa elämäntapaa, ei olemassa olevilla tiedoilla voida tuottaa täysin luotettavaa kuulokuvaa edes 1800-luvun saati sitä varhemmasta kanteleimprovisaatiosta. Tämä valitettava tosiasia ei kuitenkaan estä meitä hyödyntämästä saatavilla olevaa tietoa oman musiikikulttuurimme rikastuttamiseksi. Esteettisfilosofiselta kannalta oman mahdin soitto oli joka tapauksessa jokaisen yksilön persoonallinen ja ainutkertainen musiikillinen tuotos.

Arvokkaan kulttuuriperinnön tiedon tallentamisen lisäksi karjalaisen kanteleimprovisaation tutkimus tarjoaa työkaluja uuden musiikin tekemiseen ja muun muassa musiikkikasvatukseen. Olen käyttänyt tutkimani musiikkikulttuurin esteettisiä ja filosofisia ajatuksia erilaisten improvisaatiotyöpajojen pohjana niin erityislasten kuin musiikinopiskelijoiden ja musiikkia harrastavien aikuistenkin kanssa rohkaisevin tuloksin. Jokaisen yksilön omista lähtökohdista ammentava, luottamukseen perustuva ja toisia arvostava musiikillinen kommunikaatio toimii esteettömästi soittimella, jossa oikein viritettynä vääriä ääniä ei ole ja jokainen tuotettu sävel sulautuu osaksi jatkuvasti muuntuvaa, elävää kokonaisuutta.