Pienkanteleiden luova käyttö musiikkikasvatuksessa
Ajankohtaista
29. elokuuta 2014
Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahaston myöntämän apurahan turvin kiersin lukuvuonna 2013–2014 Varsinais-Suomen kouluissa ja päiväkodeissa pitämässä pienkanteletyöpajoja sekä lapsille että aikuisille. Projektin tavoitteena oli innostaa varhaiskasvattajia ja peruskoulujen opettajia pienkanteleiden monipuolisempaan käyttöön antamalla heille ohjausta erilaisten pienkanteletekniikoiden luovaan soveltamiseen sekä ideoita arkiseen opetustyöhön. Lasten työpajoissa oli tavoitteena keskittyä soittamisen iloon ja improvisaatioon sekä rohkaista lapsia kokeilemaan erilaisia soittotekniikoita ja innostaa erilaisten sointivärien maailmassa löytöretkeilyyn. Innostunut vastaanotto ja kiinnostuneiden suuri määrä oli positiivinen yllätys – kiinnostusta oli jopa aikataulun ylittymiseen saakka eli aivan kaikki toiveet eivät toteutuneet. Suurin kysyntä kohdistui 5-kielisen kanteleen työpajoihin, mikä oli odotettavissa, sillä 10–15-kielisiä kanteleita ei kouluissa tai päiväkodeissa ole juuri ollenkaan. Projektissa oli osallistujia 17 kunnan alueelta (Aura, Kaarina, Koski TL, Lieto, Loimaa, Masku, Mynämäki, Naantali, Nousiainen, Parainen, Pyhäranta, Pöytyä, Raisio, Salo, Turku, Uusikaupunki ja Vehmaa), 24 koulusta ja 21 päiväkodista. Työpajoihin osallistuneita opettajia oli 64, varhaiskasvattajia 75, koululaisia 540 sekä päiväkotilapsia ja esikoululaisia yht. 125. Ajokilometrejä kertyi yhteensä 9633 km.
Projektin loppuraportti on luettavissa: http://issuu.com/arja-kas
Loppuraportin voi myös tilata pdf-muotoisena allekirjoittaneelta: arja.kastinen@www.temps.fi
Loppuraportin päätelmiä
Kirjassa Musiikkikasvatus – Näkökulmia kasvatukseen, opetukseen ja tutkimukseen (toim. Jukka Louhivuori, Pirkko Paananen ja Lauri Väkevä. Suomen Musiikkikasvatusseura FISME ry. 2009.) tuodaan hyvin selkeästi esiin musiikkikasvatuksen merkitys nyky-yhteiskunnassamme. Musiikkikasvatuksen tärkeä rooli korostuu toisaalta nopeasti monikulttuuristuvan suomalaisen yhteiskunnan ja toisaalta länsimaisen musiikin alati vahvistuvan aseman paineessa. Musiikkikasvatuksen kautta pystytään paitsi antamaan valmiuksia erilaisten (musiikki)kulttuurien ymmärtämiseen myös opettamaan oman kulttuuriperintömme arvostamista. Omaan kulttuuriin tutustuminen luo pohjaa terveelle itsetuntemukselle ja sitä kautta antaa välineitä myös erilaisuuden hyväksymiseen. Omien juurien tuntemisen kautta voi olla helpompaa löytää oma tapa sijoittua nykyisyyteen.
Improvisaatio puolestaan tarjoaa välineita hyvin monenlaisiin musiikkikasvatustavoitteisiin. Paitsi että sen avulla voidaan opettaa joustavasti ja monipuolisesti itse musiikkia, se mahdollistaa myös ulkomusiikillisia tavoitteita kuten esim. motoriikan tai sosiaalisuuden vahvistamista. Sen avulla voidaan kehittää luovuutta, mielikuvitusta, itsetuntemusta ja tunteiden sääntelyä. Ryhmän osana improvisoiminen edellyttää toisten kuuntelemista ja ymmärtämistä sekä auttaa oman ainutkertaisuuden löytämisessä. Se vaatii keskittymistä, hetkessä läsnäoloa ja reagoimista toisten toimintaan. Se rohkaisee myös kokeilemaan erilaisia ratkaisuja, sillä improvisoidussa musiikissa ketään ei voi syyllistää väärin soittamisesta. Ryhmäimprovisaatiossa voidaan luoda turvallinen tila, jossa jokainen voi itse päättää oman esilläolonsa määrän. Onnistunut ja mielekäs ryhmäimprovisaatio ei myöskään edellytä huikeita yksilösuorituksia; yksilöiden soittamien sinänsä yksinkertaisten ja helppojen kuvioiden yhdisteleminen usean soittajan ryhmässä voi tuottaa hyvin monimuotoisen, vaihtelevan ja rikkaan kudoksen.
Kaiken edellä esitellyn perusteella pienkanteleet profiloituvat erinomaisiksi musiikkikasvatusvälineiksi; ne linkittävät juuremme kansainvälisestikin ainutlaatuiseen vuosituhantiseen musiikkikulttuuriin ja niiden luontainen käyttö pohjautuu improvisaatioon. Pienkanteleita voi toki yhdistää kaikkeen musiikkikasvatuksessa käytettyyn musiikkiin, mutta mielekkään ja jatkuvuuden takaavan tuloksen saavuttamiseksi lähtökohdan täytyy olla soittimen kulttuurihistoriallisessa kontekstissa. Oppilaiden mielenkiinnon voi herättää yhdistämällä soitin musiikkiin, joka on heille tuttua ja jota he mielellään kuuntelevat eli käytännössä usein pop- ja rockmusiikkiin. Mutta jos soittimen käyttö jää siihen – pelkästään valmiiden pop-riffien siirtämiseen kanteleille – voi pahimmassa tapauksessa lopputulos jäädä epämielekkääksi ja turhaksi; samat asiat kun pystyy usemmiten tekemään helpommin muilla soittimilla.
Siksi pienkanteleiden musiikkikasvatuskäytön tulee perustua tietoisuuten siitä, mihin käyttöön soitin on syntynyt ja miten se toimii parhaiten. Ei siis tule mukauttaa soitinta vaan haluttu musiikki tulee toteuttaa soittimen lähtökohdista käsin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ei automaattisesti siirretä muille soittimille sovitettuja stemmoja sellaisenaan kanteleille, vaan annetaan soittajalle rajat, joiden puitteissa hän voi vapaasti tehdä myös omia ratkaisuja. Soittajan käyttöön annetut elmentit voivat sisältää rytmikuvion tai vain perussykkeen ja käytettävät sävelet. Lähtökohdan pitää olla selkeä ja yksinkertainen; näin luodaan soittajalle luottamusta, turvallisuuden tunnetta, johon tukeutuen voi uskaltaa kokeilla myös rajoja, rajojen venyttämistä ja myös rikkomista, kukin oman tahtonsa mukaan. Näin myös tuetaan ja rohkaistaan yksilöä etsimään omia ratkaisuja, tekemään omia päätöksiä ja luottamaan omiin päätöksiinsä.
Tämä kaikki edellyttää ohjaajalta tarpeeksi tietoa soittimen historiasta, soittotekniikoista ja viritysmahdollisuuksista. Pienkanteleiden etuna on niiden joustavuus ja laaja mahdollisuuksien kirjo. Ensinnäkin jo hyvin yksinkertaisilla elementeilä voidaan saada aikaan mielekästä ja toteuttajilleen iloa tuovaa musiikkia (”lapsi oppii sen, mitä haluaa oppia”). Nopean positiivisen palautteen saaminen onnistumisen kokemisen muodossa on suuri etu niin varhaisiän musiikkikasvatuksessa kuin kaikille musiikin harrastusta aloitteleville. Toisaalta taitojen kasvaessa pienkanteleet tarjoavat haastetta ja mahdollisuuksia niin pitkälle kuin kukin on valmis menemään. Tämä tietenkin edellyttää taitoja ja soittimen tuntemusta myös ohjaajalta. Jos pienkanteleiden käyttö jää muutaman perussoinnun soittamiseen Kalevalanpäivänä, menetetään suurin osa soittimen tarjoamista mahdollisuuksista ja mielikuva soittimesta vääristyy.
Mielestäni tässä korostuu opettajankoulutuksen tarjoamien mahdollisuuksien merkitys. Pienkanteleiden mielekkään hyödyntämisen ja musiikkikasvatuskäytön jatkuvuuden takaamisen edellytyksenä on, että opettajankoulutus tarjoaa ammattitaitoisen ja tarpeeksi monipuolisen perehdytyksen soittimeen. Itse koen pienkanteleperinteen niin valtavana rikkautena, että sen hyödyntämättä jättäminen musiikkikasvatuksessa olisi silkkaa hulluutta. Erityisen tärkeää on soittimen historian ymmärtäminen ja sitä kautta sen luovan käytön omaksuminen. Musiikki pysyy elävänä ja antaa energiaa ja innostusta myös opettajalle, kun hänellä on mahdollisuus luovasti muunnella soittimen käyttöä tilanteen mukaan, toteuttaa omia ideoita ja saada palautetta työstään oppilaiden positiivisina oppimistuloksina iloisista musiikkiesityksistä puhumattakaan.